Päiväkoti-ikäisen lapsen yksinäisyys on kipeä asia sekä lapselle että vanhemmille. Eräs suomalaisprofessorin haastattelema taapero kuvaili ilman kavereita jäämistä "pipiksi, joka satuttaa". Mitä voi tehdä, jos omalla lapsella ei ole leikkikavereita?
Tuore, vielä julkaisematon suomalaistutkimus kertoo, että jopa joka kymmenes viisivuotias lapsi on varhaiskasvatuksen henkilökunnan näkökulmasta yksinäinen tai jää leikkien ulkopuolelle. Lapsilta kysyttäessä lopputulos oli sama: joka kymmenes kokee pääsevänsä harvoin mukaan muiden leikkeihin.
Käytännössä jokaisessa päiväkodin lapsiryhmässä on siis joku yksinäinen lapsi.
Osana monitieteistä Right to Belong -tutkimuskonsortiota tehtyyn tutkimukseen osallistui yli 16 000 suomalaista viisivuotiasta lasta. Tutkimuskonsortiota johtava Turun yliopiston kasvatuspsykologian professori Niina Junttila on haastatellut satoja yksinäisiä lapsia jo 2000-luvun alusta alkaen.
– Heidän puheistaan nousee voimakkaasti esiin paha olo siitä, että ei kelpaa kenellekään tai kukaan ei halua olla minun kanssa. Ihan jo tuollaiset 2,5-vuotiaat kuvailevat ulkopuolelle jäämistä tai sitä, ettei ole ketään kaveria, Junttila kertoo.
– Yksi pieni tyttö kertoi, että siitä tulee pipi ja paha olo ja se satuttaa. Lapsen koko olemuksessa näkyi käpertyminen siihen omaan tunteeseen, että ei ole ketään ystävää.
Yksinäisyys sinänsä on luonnollinen reaktio. Kuten nälkä tai jano, se kertoo, että jokin asia vaatii korjaamista. Yleensä yksinäisyydestä puhutaan, kun se niin sanotusti jää päälle eikä tilanteesta pääse ulos, vaikka ehkä yrittäisi.
– Silloin se alkaa tuntua pahalta.
Jo hyvin pienet lapset saattavat kokea itsensä yksinäisiksi. Kuvituskuva.
"Pahinta on vähättely ja asian sivuuttaminen"
Ystävyys- ja kaverisuhteet ovat tärkeä osa myös pienten lasten hyvinvointia ja kehitystä. Se, minkä ikäisenä lapsilla alkaa muodostua päiväkodissa tiiviitä kaverisuhteita, vaihtelee.
Jollakin voi olla jo yksivuotiaana oma läheinen ja tärkeä ystävä, jonka kanssa aina leikkii. Osa muodostaa löyhempiä kaverisuhteita suuremmassa porukassa.
– Jos on oma paras kaveri, se on kyllä aarre. Tosi tiiviitä parhaita kavereita harvemmin vielä päiväkodissa on – ei niitä ole ehkä isommillakaan lapsilla tai aikuisilla, Junttila huomauttaa.
Jos pieni päiväkoti-ikäinen ei ole löytänyt parasta kaveria, ei siis tarvitse olla huolissaan. Tärkeintä on, että lapsella on joitakin kavereita ja leikkiseuraa.
Lue myös: "Musertavan häpeällisiä kokemuksia" – asiantuntija kertoo, miten auttaa kiusattua tai yksinäistä lasta
Mistä sitten tietää, että oma lapsi on päiväkodissa yksinäinen?
– Paras indikaattori on, jos lapsi itse kertoo, että hänellä ei ole oikein ollut ketään, kenen kanssa leikkiä, viettää aikaa pihalla, tehdä hiekkakakkuja tai muuta.
Junttila sanoo, että ihan pienet lapset vielä uskaltavat ja haluavat kertoa vanhemmille yksinäisyydestään. Viiden–kuuden ikävuoden tienoilla ajatukset voivat alkaa muuttua.
– Sen ikäinen lapsi saattaa ajatella, ettei halua huolestuttaa vanhempiaan, jos heillä on muutenkin kiireitä ja murheita. Lapsi voi myös kokea häpeää ja epäonnistumista, jos kotona on aiemmin sanottu, että "kyllä sinulla on siellä kavereita" tai "kyllä sinun pitää niitä sieltä löytää".
Vanhempien kannattaa myös avoimesti lasta päiväkotiin viedessä tai sieltä hakiessa kysellä henkilökunnalta, kenen kanssa lapsi on leikkinyt ja onko hänellä kavereita.
– Sitä voi itsekin havainnoida, että tuleeko aamulla eteiseen kavereita vastaan tai leikkiikö hän hakiessa muiden kanssa vai toistuvasti yksin jossain syrjässä.
Jos lapsi itse kertoo, ettei hänellä ole leikkikavereita, asia pitää ottaa vakavasti. Kuvituskuva.
Kaikkein tärkeintä on ottaa yksinäisyydestä kertova lapsi tosissaan.
– Pitää kysyä, miksi koet noin? Mitä äiti tai isä voisi asialle tehdä? Haluatko, että puhun päiväkodin aikuisille tai että järjestän kavereita kylään?
– Pahinta on vähättely ja asian sivuuttaminen. Se, että sanotaan, että lapsi vain kuvittelee ja pitäisi vain olla reippaampi ja mennä mukaan.
Asia kannattaa myös ehdottomasti ottaa puheeksi varhaiskasvatuksen henkilökunnan kanssa. He eivät välttämättä tunnista yksinäisiä lapsia, ellei lapsi vetäydy kokonaan ulkopuolelle tai jotenkin kerro pahasta olostaan.
Monia taustasyitä
Yksinäisyyteen on olemassa paljon riskitekijöitä. Parhaillaan tutkitaan esimerkiksi yksinäisyyden yhteyttä aivojen toimintaan, oksitosiiniin, serotoniiniin ja stressikortisoleihin.
Ennestään tiedetään, että osa yksinäisyyden riskitekijöistä on niin sanotusti perittyjä ominaisuuksia, kuten ujous, arkuus, introverttius, pelko tai oman toiminnan ylikontrollointi.
Kaverisuhteet ovat tärkeä osa lasten hyvinvointia ja kehittymistä.
Myös opitut mallit vaikuttavat.
– Esimerkiksi korona-aikana oltiin paljon yksin kotona eikä tavattu muita ihmisiä. Lapset eivät nähneet, miten vanhemmat lähestyvät toisia tai puhuvat ja käyttäytyvät muiden seurassa. Jopa se voi vaikuttaa, jos kotona ei ole ruokapöytäkeskusteluja tai muuta yhteistä aikaa vaan jokainen on oman ruutunsa äärellä.
Ilman sosiaalisten taitojen harjoittelua ryhmään meneminen voi olla vaikeaa. Arkuus, pelot ja oman itsen suojelu epäonnistumisilta voi johtaa siihen, että vetäytyy automaattisesti ulkopuolelle.
Ryhmän psykologinen turvallisuus onkin tärkeää. Jo varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa korostetaan yhteisen leikin tärkeyttä ja kaikkien huomioimista.
– Pihaleikeissä ja vapaissa leikeissä pitää katsoa, että jokainen pääsee mukaan eikä jää toistuvasti ulkopuolelle. Ohjatussa toiminnassa uusia kontakteja voi muodostaa vaihtamalla välillä ryhmiä tai istumajärjestystä.
Lue myös: Uupunut Kaisa huusi ja piti mykkäkoulua taaperolleen – "Päällä oli niin järkyttävä raivo, ettei tuntunut turvalliselta olla hänen lähellään"
Joskus päiväkotiryhmässä on tapahtunut klikkiytymistä, johon myöhemmin tullut lapsi ei vain tunnu mahtuvan. Junttilan mukaan etenkin tiiviille tyttöporukoille on tyypillistä, että uusi lapsi onkin "liikaa".
– Siinä voi helposti jäädä ulkopuoliseksi. Varhaiskasvattajilla on tärkeä rooli tämän havainnoimisessa.
Junttila sanoo, että ihan pienissä lapsissa erilaisuus esimerkiksi vaatteiden tai ulkonäön suhteen herättää yleensä intoa ja kiinnostusta. Silti pienetkin lapset noukkivat nopeasti kotona tai kaupungilla nähdyistä ja kuulluista kommenteista sekä reaktioista "vihjeitä" siitä, millainen ihminen on heidän kaverikseen jotenkin ei-sopiva.
Neuvo lasta ja ole itse aktiivinen
Vanhempien kannattaa antaa lapsilleen konkreettisia vinkkejä, miten leikkeihin pääsee mukaan. Sekaan ei voi vain tunkea vaatien omia oikeuksiaan, vaan yhdessäolo vaatii yhteistyötä ja empatiaa.
– Voi vaikka miettiä lapsen kanssa, kuinka iloiseksi se hänet tekeekään, kun joku tuo hiekkalapion tai ämpärin ja pyytää leikkimään – voisiko hän tehdä samoin jollekin toiselle?
– Tai jos johonkin porukkaan ei ihan automaattisesti pääse mukaan, niin voisiko itse ehdottaa, että kaivaisi tunnelia tai olisi junan kuljettaja?
Aikuisten pitää havainnoida lasten ryhmätoimintaa, jottei kukaan jää yksin.
Jos lapsella on varhaiskasvatuksessa hyvä ystävä, tämän vanhempiin kannattaa tutustua.
– Kannustan "vanhanaikaiseen" tervehtimiseen ja näkemiseen: hei, haluaisitko tulla joskus leikkimään meille lapsen kanssa?
Jos kaverisuhteita ei päiväkodissa tunnu syntyvän, niitä voi etsiä naapurustosta tai harrastuksista.
– Pienet lapset ovat tosi taitavia ottamaan itsekin kontaktia, jos he näkevät vaikka puistossa samanikäisen lapsen. Harrastuksissa puolestaan on samasta asiasta kiinnostunutta porukkaa, mikä luo helposti yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Entä, jos lapsi itse viihtyy yksin?
Joskus lapsi sanoo itse, että haluaa leikkiä yksin. Tuoreimpien Right to Belong -tutkimustulosten mukaan myös varhaiskasvattajat näkevät, että 30 prosenttia viisivuotiaista viihtyi mieluummin yksinään kuin muiden kanssa.
Mikäli lapsi sanoo näin, kannattaa kysellä syytä.
– Johtuuko se siitä, että hän kokee muut pelottaviksi? Onko hänellä joku epävarmuus, minkä takia hän ei halua ottaa kontaktia muihin? Ovatko muut sanoneet hänelle jotakin ilkeää?
– Siinä on varmaan myös keskustelun paikka vanhempien ja varhaiskasvatuksen henkilökunnan kesken, että miten he näkevät asian.
Lue myös: Lääkäri huolissaan pienten harrastajien treenimääristä: "Liian moni toivoo lapsestaan jotain Lauri Markkasta"
Junttila muistuttaa, että jokainen ihminen, myös pieni, tarvitsee välillä omaa aikaa.
– Jos lapsi silloin tällöin leikkii yksinään tai pitkän päiväkotipäivän jälkeen haluaa vetäytyä kotona omiin oloihinsa, se on täysin normaalia. Siitä ei kannata lainkaan huolestua. Mutta jos se on toistuvaa ja jatkuvaa, silloin lapsi menettää mahdollisuuksia oppia tärkeitä sosiaalisia taitoja. Hän jää vaille jotakin sellaista, mitä myöhemmin tarvitsee.
Vaikka sisarukset ovat lapselle tärkeitä ja heidänkin kanssaan harjoitellaan sosiaalisia taitoja, ne eivät ole sama asia kuin vertaissuhteet.
– Perheessä lapsen ei tarvitse ansaita rooliaan, vaan hän kuuluu siihen. Mutta perheen ulkopuolella kavereita ei saa vain siksi, että on osa jotakin ryhmää. Pitää itse tehdä asioita ja toimia tietyllä tavalla, jotta ansaitsee muiden kunnioitusta ja luottamusta.
Yksinäisyyden seuraukset karuja
Millaisia seurauksia päiväkotilasten yksinäisyydestä sitten on?
Ensinnäkin sosiaaliset taidot jäävät heikommiksi. Toisekseen itsetunto kärsii, usein jopa alkaa romahtaa.
– Mitä vähemmän kaverisuhteita varhaislapsuudessa on, sitä vaikeampaa niitä on myöhemminkään rakentaa, Junttila sanoo.
Myöhemmin lapsuudessa yksinäisyys alkaa linkittyä voimakkaasti ahdistuneisuuteen, masentuneisuuteen, heikompiin oppimistuloksiin ja fyysisen terveyden haasteisiin.
Lue myös: Yksinäisyys on maailmanlaajuinen terveysongelma – vaikutuksia jopa aivojen kokoon
Siitä, kuinka todennäköisesti yksinäisyys päiväkoti-iässä ennustaa yksinäisyyttä myöhemmin koululaisena tai jopa aikuisena, saadaan Suomessa tutkimustuloksia muutaman vuoden päästä.
– Sen jo tiedämme, että alakoulussa noin puolet yksinäisistä löytää itselleen ystävän seuraavan parin vuoden aikana. Yläkoulussa todennäköisyys on todella paljon pienempi: kymmenestä yksinäisestä suunnilleen yhdeksän on yksinäisiä vielä seuraavan parin vuoden aikana.
– Eli mitä pidempään yksinäisyyden tunne jatkuu, sitä voimakkaampia ja pidempiaikaisia vaikutuksia sillä on, Junttila toteaa.
Joka ikinen tuntee jonkun yksinäisen
Niin kipeää kuin se tekeekin, vanhempi ei voi pakottaa ketään lapsensa kaveriksi. Oman lapsen yksinäisyys tuottaakin suurta surua.
– Tämä on tosi herkkä ja vaikea kysymys. Erityisesti ehkä sen takia, että yksinäisyys on jossakin määrin periytyvä ominaisuus. Vanhemmalla voi olla omia muistoja siitä, kuinka pahalta hänestä tuntui olla yksinäinen pienenä tai siitä eteenpäin. Se herättää huolta ja ahdistusta oman lapsen tilanteesta, Junttila selittää.
– Vanhempi tekee tosi paljon jo sillä, että hän tiedostaa lapsen yksinäisyyden eikä sivuuta sitä. Vanhemman ydintehtävä mielestäni on osoittaa lapselle, että minä rakastan sinua juuri tuollaisena kuin olet ja olen sinua varten.
Junttila toivoo, että yksinäisyydestä puhuttaisiin enemmän ja sitä normalisoitaisiin. Tutkimusten mukaan jopa joka kolmas kokee yksinäisyyttä nuoruudessa tai aikuisuudessa.
– Se tarkoittaa, että joka ikisen työpaikalla, perheessä tai suvussa on ihmisiä, jotka sitä kokevat. Jos me ajattelemme, että siinä on jotakin hävettävää, niin silloin siitä ei puhuta. Ja kun siitä ei puhuta, sitä hävetään. Silloin paha olo muuttuu vain pahemmaksi, Junttila sanoo.