8 vuoden takainen ratsastusonnettomuus muutti Heidin elämän: "Kipu on tuttu ja turvallinen"

Eletään maaliskuun ensimmäistä sunnuntaita vuonna 2009. Heidi Perkonmäen tarkoituksena on nousta yhden tallinomistajan ravurin selkään ensimmäistä kertaa. Heidin virallinen työsopimus alkaisi vasta maanantaina, mutta omistaja oli pyytänyt Heidiä aloittamaan kyseisen hevosen kanssa jo päivää aikaisemmin. Maksuksi hän saisi vähentää 15 euroa oman hevosensa tallipaikasta.

Heidi nousi hevosen selkään tietämättä, että tämä päätös tulisi maksamaan hänelle todella kalliin hinnan. Moni unelma jäisi toteuttamatta. Hän ei tulisi enää ratsastamaan.

Kipu tuli osaksi jokapäiväistä elämää

Jäisellä kentällä vauhtiin päässyt hevonen horjahti kaarteessa ja Heidi lensi lonkka ja selkä edellä maahan. Vielä tässä vaiheessa Heidi ei ymmärtänyt käyneen pahasti, vaan vitsaili ympäröivien ihmisten hädälle. Olihan hänellä ollut tippumisia aikaisemminkin. Pian Heidi kuitenkin ymmärsi, ettei tuntenut jaloissaan kipua. Hän ei tuntenut jalkojaan lainkaan.  

Sairaalassa lonkkaansa valitelleen Heidin lonkan ja lantion seutu kuvattiin röntgenillä, mutta kuvaukset eivät paljastaneet hiusmurtumaa kummempaa. Tästä alkoi matka, johon ei ole mahtunut kovinkaan montaa kivutonta päivää.

Lääkärit uskoivat vakaasti, ettei selkää tarvinnut operoida. Heidi ravasi puolestaan fysioterapeuteilla ja toivoi, että saisi selkänsä taas kuntoon.

– Vuosien ajan minulle sanottiin, että tee lenkkiä ja venyttele, samaa, mitä selkäongelmainen kuulee sairaalassa. Minut käännytettiin monesta paikasta ja sanottiin, ettei minussa ole mitään vikaa, Heidi kertoo onnettomuuden jälkeisistä vuosista.

– Olen yrittänyt kaikkeni kuntoutuksen osalta; on laitettu selkäydinpuudutusta  ja kaikkea tällaista. Olen nähnyt lääkäreistä poppamieheen kaiken ja kokeillut kaiken.

Heidin todellinen tila paljastui vasta vuoden kuluttua onnettomuudesta, kun magneettikuvaus paljasti selästä useita eri ratsastusonnettomuudesta seuranneita vaurioita. Tässä vaiheessa Heidi vasta itsekin ymmärsi, kuinka pahasti hänelle oli oikein käynyt.  

Koko aikuisiän kolme kivutonta viikkoa

Leikkauksen jälkeisenä tammikuuna Heidi eli koko aikuiselämänsä ensimmäiset kivuttomat viikot. Ympärillä olevat ihmiset kokivat sen hyvänä merkkinä; leikkaus oli tehonnut toivotulla tavalla, mutta Heidi ei itse uskaltanut melkein edes hengittää. Hän pelkäsi, milloin kipu taas palaisi. Se palasi kolmen viikon kuluttua.

"Kaiken kamaluuden keskellä, muistakaa et aina pitää kuitenkin vielä kerran jaksaa. Vielä kerran luottaa et asiat järjestyy ja vielä kerran vetää keuhkot täyteen happea ja nousta ylös."

Heidin Facebook 4.10.2016

Helmikuun alussa Heidin jalkoihin ilmeni ongelmia, ja leikkaus todettiinkin pian epäonnistuneeksi. Sen sijaan, että leikkaus olisi auttanut, ongelmia oli tullut lisää.

– Jollain hassulla tavalla se helpotti, kun kipu tuli takaisin. Ei tarvinnut jännittää, muuttuuko elämä. Se on sitä samaa kuin aikaisemminkin, kipu on aika tuttu ja turvallinen.

Ennen leikkausta Heidi ehti syödä kipulääkkeitä niin monta vuotta, että kivunlievitys on nykyisin vaikeaa.

"Toivon että jokainen lääkäri, joka käännytti mut erityisesti viimesen kahden vuoden aikana kotiin syömään lääkkeitä ja lenkille, muistais mut ja mun avunpyynnöt itkien joskus illalla nukkumaan mennessä. Koska mä muistan jokaisen niistä."

Heidin Facebook 6.10.2016

Lääkärit ovat sanoneet Heidille suoraan, että kivutonta hänestä ei enää koskaan saa. Asia voisi olla toisin, jos leikkaus olisi suoritettu aikaisemmin. Jos jostain täytyy Heidin mukaan kantaa kaunaa, tämä on juuri se asia.

– Jos minut oltaisiin otettu tosissaan, leikattu aiemmin ja uskottu ongelmien johtuneen tippumisesta, en olisi syönyt kipulääkkeitä näin kauan, ja jokin saattaisi auttaa kipuun, Heidi toteaa.

"Keho on elinikäinen tuomio"

Kipu on asia, jonka kanssa Heidin on täytynyt vain oppia elämään. Kivun kanssa ei voi suunnitella elämää, se määrittelee kaiken. Koskaan ei voi tietää, millainen kunto seuraavana aamuna on.

– Tärkeintä on antaa itselleen lupa olla kipeä. Niinä päivänä, kun nousen sängystä ylös ja huomaan, etteivät jalat toimi, otan kipulääkkeen ja jään sänkyyn. Vaikka aina sanotaan, ettei kivun kanssa saa jäädä tuleen makaamaan, joskus on sellaisia hetkiä, että joskus täytyy vain antaa itselleen lupa olla kipeä. Sen olen ymmärtänyt vuosien varrella. Mun keho on elinikäinen tuomio, sen kanssa on vain elettävä.

Vaikka onnettomuus ja siitä seuranneet kipu ovat murskanneet monia unelmia ja tuoneet mukanaan pettymyksiä, Heidi kertoo olevansa myös jollain tapaa kiitollinen kivusta, jonka ansiosta hän on elänyt juuri sellaista elämää kuin on halunnut. 'Pitäisi' ja 'sitten kun' ovat vaihtuneet tekoihin.

– Kivun kanssa olen oppinut siihen, että sanon mitä ajattelen, seison sanojeni takana ja teen, mitä haluan. Ei enää oikeasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat, olen elänyt juuri niin kuin olen halunnut.

Syövästä voi parantua, kroonisesta kivusta ei

Kun luulisi, ettei vastoinkäymisiä voisi tulla enää lisää, nainen sai 28-vuotislahjaksi rintasyöpäepäilyn. Toisin kuin monen muun kohdalla, syöpäepäily ei säikyttänyt Heidiä.

– Kertoo aika paljon kivun kanssa elämisestä, kun kysyin ensimmäisenä, voisiko tämä helpottaa selkäkipua, Heidi kertoo hetkestä, jolloin lääkäri kertoi syövän saattavan aiheuttaa etäpesäkkeitä tuki- ja liikuntaelimistöön.

Hän tietää, että rintasyöpä on yksi tutkituimmista sairauksista. Se vaatii taistelua, mutta siitä voi parantua, toisin kuin kroonisesta kivusta, joka seuraa mukana joka ikinen päivä.

 – Sellainen ihminen, jolla on ollut vain hetkittäin kipua, ei voi ymmärtää, kuinka paljon krooninen kipu vie elämästä. Se muokkaa koko ajan ratkaisukykyä.

Vaikka koskaan ei voi tietää mitä seuraava aamu tuo tullessaan, Heidi katsoo tulevaisuuteen hyvillä mielin. Joinain päivinä jopa vesilasin nostaminen on vaikeaa, toisena päivänä suunnitellaan tulevaa. Ei ehkä enää kymmeneksi vuodeksi eteenpäin, mutta kuitenkin.

– Totta kai jännittää, että jos se ei olekaan syöpää, mikä se seuraava ongelma on. Kehoa kun ei voi vaihtaa. Joskus on omalle kropalle vihainen, että miksi se ei toimi kuin normaalilla ihmisillä.

Heidi kertoo miettineensä myös paljon päivää, joka muutti hänen elämänsä. Olisiko pitänyt pyytää joku muu avustajaksi? Olisiko hevosen taustat tutkia tarkemmin? Olisiko hoitoa pitänyt pyytää aiemmin? Vaikka siihen olisi aihetta, Heidi ei tunne olevansa katkera. Vaikka hän olisi tiennyt, mitä tuleman pitää, hän ei olisi muuttanut päätöstään nousta hevosen selkään.

– Kyllä varmaan olisin noussut, vaikka haluaisinkin sanoa, että en. Hevoshulluutta ei voi sanoin kuvailla, se joko on tai ei. Minä vähän pelkään, että minulla se on, Heidi kertoo.

Heidin matkaa voit seurata Ihan oikea elämä -blogista.

***