Eila Pekkarinen näki samaa painajaista 20 vuotta – näin sota-ajan lapset muistavat Helsingin suurpommitukset

MTV Uutiset tapasi kaksi helsinkiläistä, jotka kokivat pommitukset pikkulapsina. Muistoihin sekoittuu pelkoa, jännitystä ja kellareissa vietettyjä öitä.

1937 syntyneen Eila Pekkarisen koti oli pommitusten aikaan Helsingin Kalliossa.

Naapuritaloon osui, me selvisimme

– Valonheittimet pyyhkivät taivasta ja ryske oli valtava. Me ryntäsimme puutalomme kellariin. Minulle on jäänyt mieleen se, että huusin suoraa huutoa, se oli niin kauheaa. Aistin sen, että myös aikuiset pelkäsivät, muistelee Eila Pekkarinen.

– Kyllähän me tiesimme, että ei talon kellari juuri mitään suojaa anna. Oikea pommisuoja olisi ollut toisen talon kellarissa, mutta sinne piti kiivetä kallion yli.

– Kaksi vastapäistä taloa tuhoutui. Me selvisimme. Muistan sirpaleet ja rauniot kaduilla.

– Kolmannessa pommituksessa en ollut enää kaupungissa. Pääsin evakkoon mummon luokse maalle.

1936 syntynyt Henrik Wilenius asuu nykyisin senioritalossa Helsingin Lauttasaaressa. Herra on tv:stä tuttu, Sohvaperunat -ohjelmasta. Myös sodanajan lapsuutensa hän eli Lauttasaaressa.

– Oman talon perunakellarissa nukuttiin öitä. Ei sitä viitsinyt aina edes vaatteita riisua, kun yö lähestyi. Tiedettiin, että pommitus voi tulla ja taas lähtö kellariin.

– Äitini oli hyvin rohkea ihminen – tai jos pelkäsikin, ei hän sitä koskaan näyttänyt. Hän laittoi meille aina eväät pommisuojaan, että nälkää ei nähty.

– Isä oli rintamalla, äitiä toteltiin.

Lue myös: Helsingin ilmantorjunta esti Stalinin tuhosuunnitelman: "Suomen kansa kärsimään ja pääkaupunki kiviraunioiksi"

Vihollisen lähetystö paloi – palakoon

Wilenius kertoo muistoja, jotka kuvaavat kaupunkilaisten rohkeutta ja myös huumoria hädän keskellä.

– Olimme kolmannen pommituksen iltana elokuvissa Maximissa katsomassa Errol Flynnin filmiä He kuolivat saappaat jalassa. Kesken elokuvan piti mennä pommisuojaan ja kun hälytys oli ohi, jatkoimme elokuvan katsomista.

– Sitten myöhään yöllä lähdimme kotiin Lauttasaareen kävellen. Näimme, kun Neuvostoliiton suurlähetystö paloi. Siihen laitettiin aitoja ympärille eikä kenelläkään ollut kiire sitä sammuttaa.

Lue myös: Jatkosodan unohdetut apusisaret: Tämä on heidän tarinansa

Harvat vihollisen koneet, jotka pääsivät sulkutulirenkaan läpi keskustan päälle, pudottivat pommejaan ilman harkittuja kohteita, minne sattuu. Niinpä Neuvostoliitto pommitti myös omaa lähetystöään.

Ja välillä pojanviikarit menivät kesken pommituksen aivan väärään päähän taloa.

– Veljeni sai jostain avaimet ja kiipesimme vintin kautta talon katolle. Näimme, kun vihollisen koneet pyyhkivät taivasta, muistelee Wilenius.

Henrik Wileniuksen isä selvisi rintamalta ehjänä, Eila Pekkarisen isä, myös rintamamies, menehtyi tuohon aikaan niin yleiseen keuhkotautiin.

Lue myös: Suomalainen Paavo joutui vuosiksi vankileirille Neuvostoliitossa – muistiinpanot kertovat kidutuksesta, kylmästä ja kannibalismista 

Painajaisia ja huoli lapsista

Äiti huolehti tyttärestään hyvin. Koulunkäynti oli tärkeää. Eila Pekkarinen valmistui arkkitehdiksi. Sodan jälkeen hän näki parikymmentä vuotta samaa painajaista.

– Yritän juosta katua Kalliossa, enkä pääse mihinkään. Päälle tulee pommikone.

– En vielä tänäänkään kestä valonheittimiä, hän kuvailee.

Tänään Eila Pekkarinen seuraa maailman menoa omaan historiaansa peilaten.

– Eipä ihminen ole viisastunut. Ajattelen paljon lapsia, jotka tänäänkin joutuvat kärsimään sodissa.

Lue myös: DNA-tutkijat olivat jo luopua toivosta, mutta nyt Kannaksella kaatuneen Egon Rosenthalin sankaritarina on vihdoin saamassa päätöksensä