Knucklebonehead

”Rock'n'roll -henkinen tarina nelikymppisestä kitaristista, joka tykkää tuhota paikkoja”ei välttämättä nosta odotuksia kattoon. Oskari Pastilan dokudraama on kuitenkin hauska, visuaalisesti kekseliäs ja hetkittäin jopa henkevä sukellus suomalaisen rock-muusikon arkeen. Pikkuleffa ehti valloittaa yleisön sydämet Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.

Oskari Martimo saa varmasti lääkäreiltä monenmoisia pakettidiagnooseja käyttäytymiselleen. Tämä tuntuu latistavalta, niin paljon aitoa anarkiaa ja luovuutta näyttää mahtuvan hänen persoonaansa. Knucklebone Oscar on kahdenkymmenen vuoden ajan hakannut mäsäksi kitaroita, telkkareita ja kokonaisia lavarakennelmia, mutta toisaalta hän opettaa päivätyökseen äänitekniikkaa, huolehtii hellästi perheestään ja pohtii kiinnostavasti motiivejaan. Ennen kaikkea Oskari revittää sähkökitaraa kuin itse piru.

Faktaa ja fiktiota sotkevan elokuvan piti alun perin jäädä dokumentiksi bändin Kiinan-kiertueesta, mutta alkoi ohjaajan sanoin ”paisua kuin pullataikina”. Mukaan tuli yhä enemmän Oskarin muuta elämää, kuten Peppe-vaimon ja pienen Amos-pojan muodostama perhe sekä psykoterapiat, joissa mies käy purkamassa kasvavaa ahdistustaan.

Vaimo soittaa punkia ja haluaa miehensä hoitavan oman osansa kotitöistä. Niinpä näemme Peppen vuorostaan lavalla ja Oskarin imuroivan. Shanghaissa taas syödään koiranpeniksiä, tavataan kirkuvia faneja ja pulikoidaan kielletyissä lähteissä, tietenkin suomalaisen viinan voimin. Kamera syöksyy suin päin tilanteiden keskelle, ja on vaikea sanoa mikä on kirjoitettua ja mikä spontaania.

Miten yhdistää mielipuolinen tuhoamisvimma ja rauhallinen perhe-elämä? Tämä nousee elokuvan keskeiseksi kysymykseksi. Kostean kiertueen jälkeen sankarilla on levoton ja tyhjä olo. Aivoja tutkitaan syiden selvittämiseksi. Läheiset ovat huolissaan miehen omasta mutta myös muiden terveydestä, kun aseiksi kelpaavat jo lekat ja lihaveitset. Rahaa palaa.

Oskari Pastila muistetaan railakkaasta esikoisdokumentistaan Täynnä tarmoa (2009), joka kuvasi porvoolaisen koripallojengin edesottamuksia ja saavutti kansainvälistäkin suosiota. Elokuvantekoa mm. Lontoossa opiskellut Pastila on perinteisen dokumentarismin ohessa kiinnostunut kokeellisesta videotaiteesta. Tämä näkyy myös uutuudessa, jonka kuvakulmat ovat virkistäviä ja kohtaukset täynnä sähköistävää energiaa.

Ikuisen nuoruuden ajassamme 40-vuotiaan Oskarin kompuroivasta rauhoittumisesta puhutaan ”aikuistumiseen kuuluvana vastuuna”. Hänen terapeuttinsa mainitsee myös katharsiksen osana angstista temppuilua – ja niin vain kokee katsojakin puhdistuvansa matkan myötä ja saavansa osan sen kolhuisesta elämänilosta.

Teksti: Tuuve Aro