Vielä vuonna 2016 Mervi Martiskinilla oli ihan tavallinen työ. Silti hän halusi jotakin enemmän. Nyt Martiskin valmistaa käsityönä hautausuurnia.
– Mietin, että jos joudun tätä kauan tekemään, en tiedä, miten sen järjestän.
Ei työssä varsinaisesti mitään suurta vikaa ollut. Se oli sitä samaa kuin niin monella muullakin: tavallista puurtamista hallinnon ja myynnin tehtävissä.
Silti jokin oli vialla. Mervi Martiskin halusi enemmän. Lopulta arki muuttui kiireisestä epätoivoiseksi.
– Sellainen tilanteeni alkoi olla: en ole mielekkäässä työssä, ja kaikki resurssit ja voimavarat käytän siihen, että selviän päivästä tai viikosta. Piti tsempata tosi paljon, että kotonakin kykeni tekemään.
Nyt Martiskinin ääni puhelimessa on rauhallinen, pohtivainen. Vuonna 2016 hän loikkasi, kuten sanotaan; pois hallintomaailmasta ja hautausuurnien maailmaan.
Lue myös: Saattohoitajana työskentelevä Eija uskoo, että myös lapselle voi näyttää kuoleman hetken: "Siinä ei ole mitään pelättävää"
"Ajattelin, etten halua istua toimistossa sermien välissä kahdeksasta neljään"
20 vuotta unelmia ja toimistohommia. No, oikeastaan niitä unelmia oli vähemmän.
Ainakin aluksi.
Lukion jälkeen Martiskin luki itsensä matkailualan restonomiksi. Ura otti tulta: hän työskenteli hotelleissa ja ravintoloissa, ja eteni kymmenessä vuodessa esihenkilöasemaankin. Tämän jälkeen odottivat työt myynnissä ja hallinnossa.
Silti jokin näiversi.
– Ei tämä nyt ole sitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Mikä se minun juttuni on, Martiskin pohti.
Kuten niin usein, tässäkin tapauksessa sattumat puuttuivat peliin.
Lue myös: Katriina ei halua toipua lapsensa itsemurhasta: "Joudun jatkuvasti puolustautumaan" – miten kuolemasta pitäisi puhua?
Perhe muutti Pohjois-Karjalaan. Martiskinin mies perusti oman yrityksen. Asiakkaiden mukana saapui kiire.
– Minä olin se vanhempi, joka oli kotona enemmän. Lapset olivat pieniä, tein toimistohommia avokonttorissa ja päivät olivat hektisiä. Sitten tulin kotiin ja vielä piti jaksaa, repiä jostakin voimaa olla vielä se vanhempi, joka touhuaa ja tekee lasten kanssa, Martiskin kuvaa.
Ääni puhelimessa on rauhallinen, mietteliäs. Hankalinakaan aikoina Martiskin ei hötkyillyt; hän pohti pitkään, mitä oikeastaan haluaa, jos ihan tavallinen työ ei tyydytä.
– Ajattelin, etten halua istua toimistossa sermien välissä tietokoneella kahdeksasta neljään, se ei ole minulle mielekästä.
Mervi Martiskin työssään. Uurnat valmistetaan puuaihioista.
Uusi ura löytyi: "Älä mieti sitä, mitä tykkäät tehdä töissä"
Elämänmuutoksestaan Martiskin kiittää osaltaan ystäväänsä, joka työskentelee opinto-ohjaajana. Hän alkoi tentata työelämäänsä tyytymätöntä Martiskinia kuin oppilasta.
Sitä vartenhan parhaat ystävät ovat.
– Paras ystäväni sanoi, että älä mieti sitä, mitä tykkäät tehdä töissä. Enhän minä välttämättä tiedä, mitä töissä varsinaisesti haluan, koska ajattelen asioita entisten töideni kautta. Ystäväni käski miettimään, mitä tykkään tehdä oikeasti, muualla kuin töissä.
Metsä tuli mieleen heti. Perässä seurasi käsillä tekeminen.
– Sillä hetkellä tajusin, että niin, olen varmaan ollut koko ajan ihan väärällä alalla. Olin ajautunut työpaikkoihin aikaisemman koulutuksen ja työpaikkojen perusteella, mutten ollut varsinaisesti alun perin niitä valinnut.
Martiskin päätti hakeutua metsäpalvelujen tuottajan opintoihin. Tutummin urasta puhutaan metsurina.
– Muistan, kun aprillipäivänä sain tiedon, että pääsen metsäpuolelle. Kerroin kavereille: tiedättekö, minusta tulee isona metsuri. Kukaan ei uskonut sitä.
Totta se kuitenkin oli.
Lue myös: Ulla joutui järjestämään hautajaiset kohdussa potkivalle lapselleen – "Tyttäremme kysyi, tuleeko pikkusisko takaisin, kun on parantunut taivaassa"
Sorvauskurssi muutti elämän suunnan: "Seuraavalla viikolla ostin itselleni oman"
Aikuiskoulutus kesti kaksi vuotta, mutta oikeasti Martiskin ei ollut vielä valmis. Metsätöissä ja luonnossa oli toki ihanaa, mutta opintojen aikana sai kokeilla muutakin.
Kuten sorvaamista.
– Viikonlopun olin kurssilla. Seuraavalla viikolla ostin itselleni oman sorvin, Martiskin muistelee.
Seuraava kesä kului kirjaimellisesti sorvin ääressä. Aluksi Martiskin teki perinteisiä sorvituotteita: kynttilänjalkoja, käyttöesineitä. Kun koulussa piti näyttötyötä varten tuotteistaa tuote tai palvelu, hän alkoi heti pohtia, millaisen tuotteen voisi sorvilleen kehittää.
Elämän lopullinen muuttuminen oli enää muutaman räpäyksen päässä.
Lue myös: Kuolindoula kehottaa puhumaan kuolemasta myös lasten kanssa: "Pois nukkumisesta" puhuminen voi pelottaa
Kun Martiskin painiskeli opinto-ongelmansa kanssa, suvussa oli juuri tapahtunut kuolema. Menehtyneelle etsittiin sopivaa uurnaa.
– Ei oikein sattunut sellaista, joka olisi hänen persoonalleen sopinut. Koulussa mietimme opettajan kanssa, että uurnaahan voisi kokeilla sorvata.
Näytössä syntyi raakaversio uurnasta. Vuosi oli 2018.
Martiskinin valmistama uudempi uurna.
– Se oli se ensimmäinen malli, joka jäi mieleen pyörimään: pitäisi keksiä tuotantomenetelmä, joka olisi järkevä, Martiskin kuvailee.
Martiskinilta vei neljä vuotta hioa suunnitelmansa täydelliseksi.
Syntyi Uurnia. Yritys, joka myy uurnia.
Lue myös: Lähes kaikki kokevat elämässään jotakin kauheaa – miksi kaikki eivät traumatisoidu? Psykologi kertoo, miten pahimmastakin selviää: "Toipuminen on se todennäköisin vaihtoehto"
"Joka kerta, kun lähden uurnaa tekemään, alkaa kehkeytyä tarina"
Yrittäjä ja puuartesaani Martiskin tekee tuotteet alusta loppuun itse.
Kuten kaikkeen Suomessa, myös uurniin liittyy paljon säännöksiä aina puuvalinnoista lähtien. Alkuvaiheet ovat aina samat: koivulankuista liimaamalla syntyy aihio, joka sitten työstetään ja sorvataan oikeanlaiseksi.
– Koivulankkuajatus syntyi, kun kävin krematoriolla keskustelemassa uurnan rakenteesta. He suosivat useasta eri puusta koottua aihiota. Puu elää niin kauan kuin se on olemassa, vaikka se olisi kaadettu. Jos uurna tehdään yhdestä puusta, vaikkapa puun rungosta, on riski, että se halkeaa. Siksi Suomessa suositaan useasta puusta koottuja aihioita.
Martiskinin valmistama uurna.
Elämä ja kuolema. Byrokratia ja arki. Toisin kuin toimistohommiin, uurniin liittyvät elämän kaikki maut.
– Sehän on tosi erityinen ja tärkeä esine. Kun laitan kappaleen sorviin ja alan työstää ulkomuotoa, ajatus ja tarina alkavat muotoutua, Martiskin kuvaa.
Kun taltta muotoilee puuta, tulee mietittyä ihmisyyttä. Ihmisiä, joita on kohdannut. Heidän kohtaloitaan.
– Joka kerta, kun lähden uurnaa tekemään, alkaa kehkeytyä tarina. Minun ei tarvitse miettiä uurnan nimeä tai tarinaa, se tulee samalla tehdessä. Kun työstän aihiota, tiedän, miten pitää sorvata ja veistää, miten pinta käsitellään. Osaan jopa ajatella, millaiselle ihmiselle tämä uurna menee. Vaikka en toki koskaan tiedä, kenelle se lopulta valitaan.
Martiskin näkee mielessään ihmisen toiveineen, haaveineen ja pettymyksineen. Hän miettii, mistä tämä ihminen on pitänyt, mitä harrastanut; ovatko he kenties olleet jollain tapaa samanlaisia.
– Ehkä toinen ihminen kokee samalla tavalla asiat, jotka minusta ovat vaikuttavia, kun kuljen metsässä. Maisema, vesistö, asiat, joiden äärelle itse kykenen pysähtymään. Kuvittelen ihmisiä, jotka nauttivat asioista yhtä paljon kuin minä itse.
Hautaustoimilain mukaan tuhka on vuoden kuluessa tuhkaamisesta haudattava tai muulla tavoin sijoitettava pysyvästi jonnekin.
Tuhkaa ei voi jakaa osiin ja sijoittaa useisiin eri paikkoihin.
Mahdollisuus sirottaa tuhka muualle kuin hautausmaalle tai yksityiseen hautaan koskee vain sellaisia sijoitustapoja, joissa paikkaa ei voida jälkikäteen ulkoisesti havaita haudaksi. Tuhkan sijoittamiseen esimerkiksi metsään on oltava alueen omistajan tai haltijan suostumus.
Luonnon hiljaisuudessa on helppo kuvitella ihmisiä tekemisissään, harrastuksissaan. Metsässä kulkemassa, metsätöitä tekemässä.
Lue myös: Sinä aamuna vanhemmat heräsivät perhe yhtä jäsentä pienempänä – hautajaisissa Jonna keräsi voimansa ja kantoi lapsensa viimeiselle matkalleen
Puhu kuolemasta ennen kuin olet kuolemassa
Jotkin viikot ovat vaikeita. Toimistoarjessa kuolema oli etäinen, tuntematon – asia, joka joskus tapahtuu, toivottavasti jollekulle toiselle.
– Välillä on tosi liikuttaviakin hetkiä. Työssä kohtaa asiakkaita, jotka ovat juuri menettäneet läheisiään. Kyllä siinä on tiukkoja paikkoja, ja itselläkin itku herkässä, Martiskin myöntää.
Aiemmin Martiskinin oli vaikeaa puhua kuolemasta. Poismeno oli läsnä lähinnä hautajaisissa, ei muuten.
Nyt hän kohtaa verstaalla asiakkaita, joita vaivaa epätietoisuus. Kuoleman hetkellä tuntuu hankalalta pohtia, mitä läheinen olisi halunnut: uurnan vai arkun, sukuhaudan vai jotain aivan muuta.
– Haluan kannustaa ihmisiä puhumaan kuolemasta läheisten, kavereiden kanssa. Että puhuttaisiin etukäteen ja etenkin silloin, kun kukaan ei ole sairas tai kuolemassa. Silloin on huomattavasti helpompi keskustella kuin kuolinvuoteella, esittää omia toiveita, Martiskin kuvailee.
– Ei niitä tarvitse perata kokonaan. Mutta että olisi jonkinlainen tieto siitä, haluaako läheinen tuhkauksen, arkkuhautauksen, onko toiveita paikasta, johon tuhkat haluaa vietävän.
Miehensä kanssa Martiskin on jo keskustellut. Tämä on jo valinnut suosikkiuurnansa.
Ei siksi, että sitä juuri nyt tarvittaisiin. Mutta varmuuden vuoksi.
– Oma suosikkihan muuttuu koko ajan. Jokainen uurnista on minulle tosi tärkeä. Olen sanonut perheelleni, että jos minulle uurnaa tarvitsee, itse tekemistäni kelpuutan kyllä minkä tahansa.
Uurnista luopuminen vaikeaa: "En ole vielä laskenut itseäni kyynistymään"
Jokaisen uurnan eteen Martiskin tekee paitsi työtä, myös surutyötä. On haikeaa lähettää tärkeäksi muodostunut esine maailmalle, vaikka sen käyttötarkoitus onkin syvä ja merkityksellinen.
– Olen jokaista uurnaa paljon miettinyt, tehnyt, työstänyt ja ajatuksia siihen laittanut. Olen sanonut läheisilleni, että olisi toki voinut sekä fyysisesti että henkisesti valita jonkun helpomman työn. Toisaalta tämä työ jotenkin löysi minut, Martiskin pohtii.
– En ole vielä laskenut itseäni kyynistymään. Olen niin vähän aikaa tätä tehnyt, ihmiskohtalot edelleen liikuttavat. Olen tosi onnellinen.
Lue myös: Voiko lapsi osallistua hautajaisiin? Asiantuntija kehottaa pohtimaan päätöstä tarkasti
Lue myös: Kuinka halvalla hautajaisista pääsee? Tarvitseeko arkku aina ostaa? Asiantuntija vastaa yleisiin kysymyksiin hautajaisista
Katso myös: Mitä suomalaiset katuvat kuolinvuoteellaan? Esimerkiksi näitä asioita
5:03
Psykoterapeutti ja saattohoitokodin johtaja Riikka Grå kertoo, mikä kuoleman hetkellä kaduttaa.