Isoäidin kasvattama: En suosittele isovanhempia huoltajiksi

– Se oli riskiraskaus. Aborttia oli suositeltu äidille, mutta hän ei ottanut sitä vaihtoehtoa. Itse synnytys sujui hyvin, mutta äiti menehtyi sisäiseen verenvuotoon pari tuntia synnytyksen jälkeen, Kristiina Haukkamaa muistelee.

Kristiinan äiti osasi odottaa pahinta, joten hän testamenttasi varmuuden vuoksi lastenhoidon omille vanhemmilleen. Perheen isä oli jo rintamalääkärinä toimiessaan "hoitanut itseänsä" turvautumalla liialliseen alkoholinkäyttöön, eikä tilanne parantunut sodan loputtuakaan. Tämä ongelma oli syynä poikkeukselliseen testamenttiin.

– Synnytyksen jälkeen minut siirrettiin lastenkotiin, joten "testamentti" laukesi heti. Aluksi veljeni ja siskoni olivat äidin vanhemmilla, mutta sitten isosisko lähti Helsinkiin asumaan isän vanhempien luokse.

Noin vuodenvanhana, pikkuvauvavaiheen ohitettuaan, Kristiina siirtyi asumaan äitinsä vanhemmille puolitoista vuotta vanhemman kehitysvammaisen veljensä kaveriksi.

Kulttuurikuilu etäännyttää

Vuosien varrella äidin suku tuli Kristiinalle rakkaaksi. Äidin äiti sai lastenlastensa kasvatuksessa apua omilta sukulaisiltaan, ja äidin serkkuja touhusikin usein kotiaskareissa. Useat kesät kuluivat äidinäidin veljen maatilalla ison suvun turvissa. Pienenä Kristiina kutsui isoäitiään äidikseen, eikä ymmärtänyt oikean äitinsä puuttumista.

– Ei lapsi osaa kaivata sitä mitä ei ole, Kristiina selittää.

Kouluiässä tilanne kuitenkin alkoi hahmottua. Hän ymmärsi, että isoäiti oli jo iäkäs nainen. Kun Kristiina muutti isovanhempiensa luokse, isoäiti oli lähes 60-vuotias ja isoisä yli 70 vuotta.

– Kouluiässä aloin kutsua isoäitiäni isoäidiksi. Aikaisemmin hän oli ollut "äiti". Kutsumanimen muuttaminen ei ollut aivan helppoa. Se aiheutti syyllisyydentunteen, joka on vieläkin muistissa.

Kun isoäiti ikääntyi, kulttuurikuilu hänen ja Kristiinan välillä kasvoi. Maailma muuttui 50- ja 60-luvun taitteessa kovaa vauhtia, mutta isoäiti ei jaksanut seurata aikaa, jossa nuoret elivät. Kristiina koki, ettei hän pystynyt jakamaan isoäitinsä kanssa omia asioitaan johtuen suuresta ikäerosta.

– Olin tunnollinen oppilas keskikoulun loppuun, mutta lukiossa jäin luokalleni. Niihin aikoihin kaipasin kovasti äitiä, Haukkamaa muistelee.

Huoltajien ikääntyminen huolestuttaa lasta

Isovanhemmat olivat kokeneet suurta surua, kun heidän tyttärensä lisäksi saman vuoden sisällä sodassa oli menehtynyt myös heidän poikansa. Murheita siis riitti, eikä lastenlasten kasvattaminen ollut helppoa. Kristiinalla oli vuosien varrella yhteenottoja isoäitinsä kanssa. Isoäiti oli väsynyt ja käytti ankaraa kieltä.

– Meillä oli konflikteja, mutta onneksi oli iso talo, jossa löytyi aina rauhallinen soppi.

Kun Kristiina oli 14-vuotias, hänen isoisänsä menehtyi. Silloinen nuori tyttö pelkäsi, kuinka hänen käy, jos isoäitikin menehtyisi. Turvattomuuden tunne oli arjessa mukana sen jälkeen. Muun muassa siksi Kristiina ei suosittele sitä, että isovanhemmat kasvattaisivat lapsenlapsiaan, koska epävarman tulevaisuuden pelko voi hallita mieltä.

– Vanheneminen on väistämätöntä. Isovanhemmat voivat olla parempia tukikasvattajina. Terveyteen liittyvät muutokset ovat ikääntyville vääjäämättömiä. Itselläni toinen vaihtoehto ei olisi ollut lastenkoti, vaan joku muu, mutta äidin henkinen testamentti velvoitti isovanhemmat huoltajikseni.

Kristiina on kuitenkin kokenut, että isovanhempien hoteissa kasvaminen on kääntynyt iän myötä rikkaudeksi. Hän oppi jo nuorena auttamaan erilaisissa kotihommissa ja kasvoi ehkä itsenäisemmäksi. Yhteiskunnallisesti valveutunut ja ympäristön arvostama isoäiti välitti tietämystään myös Kristiinalle.

– Olen huomannut, että historiallinen perspektiivini on isoäitini ansiosta hyvin laaja.

"Teen parhaani lastenlasteni eteen"

Lukion jälkeen Kristiina muutti pois isoäitinsä luota ja lähti Turkuun opiskelemaan valtio-oppia. Pian hän tapasi tulevan miehensä ja lastensa isän. Nuorelle parille syntyi kolme lasta, ja he muuttivat Oulun lähelle osittain isoäidin vuoksi.

– Sain olla isoäidin apuna, kun hän sitä tarvitsi. Isoäiti eli 91-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 1982. Omien vanhempien puuttuminen on aiheuttanut sen, ettei lapsillamme ole ollut isovanhempia, sillä myös mieheni äiti kuoli syöpään tarpeettoman nuorena.

Siispä Kristiina on ottanut omien lastenlastensa mummin roolin vakavasti.

– Olen valmis tekemään voitavani lastenlasteni eteen ja iloitsen heistä suuresti. En osaa kuvitellakaan, että en auttaisi, jos minulta pyydetään apua. Isovanhemman rooli on hyvin tärkeä, mutta kasvattajaksi en halua, onneksi saan olla vaan mummi.

Osallistu keskusteluun!