Lukupiiri: J.K. Rowlingin uutuus on synkkä kärsimysnäytelmä

Kirja: Paikka vapaana
Kirjailija: J. K. Rowling
Kustantaja: Otava
Helmiä: 3

J. K. Rowlingin kauan odotettu aikuisten romaani, Paikkavapaana, yllätti minut täysin. Osasin odottaa jotain synkempää ja todellisempaa kuin hänen aiemmat teoksensa, mutta kirjassa tarjoiltu inhorealismin jätti ikävän jälkimaun.

Tarina kertoo Pagfordin kaupungista, jossa eräänä iltana Barry Fairbrother, sankarilliseksi kuvattu kunnanvaltuuston mies, kuolee yllättäen ja idyllisessä maalaiskylässä alkaa taistelu valtuustoon paikasta. Miten rakastetun ja vihatun miehen menehtyminen vaikuttaa hänen ystäviensä ja vihollistensa elämään?

Uutinen Barryn kuolemasta levisi leviämistään, loisti sairaalassa läsnä olleista kuin sädekehä. Se levisi yhä laajemmalle Yarviliin asti tavoittaen nekin, jotka olivat tunteneet Barryn vain näöltä, nimeltä tai maineelta. Vähitellen faktat menettivät muotonsa ja terävyytensä. Paikka paikoin ne vääristyivät. Joskus Barry unohtui tyystin kuolinsyynsä taakse, ja hänestä tuli pelkkä oksennuksen ja virtsan purkaus, nytkähtelevä katastrofi, ja tuntui sopimattomalta, suorastaan irvokkaan koomiselta, että mies oli kuollut niin siivottomasti hienon golfklubin edustalla.

Rowling tekee pesäeroa edellisiin, palvottuihin kirjoihinsa niin suurella vimmalla, että onnistuu luomaan joukon elämänilottomia ja ikäviä ihmisraunioita, jotka purkavat pahaa oloaan tekemällä kanssaihmisten elämästä helvettiä. Pikkukylästä kasvaa oikea taistelutanner, joskin hieman tylsähkölle taistelulle. Omasta mielestäni Englannin luokkayhteiskunnan ja paikallispolitiikan kritisointi on hieman kulunut aihe, vaikka tietysti tärkeä.

Pagfordin vihan ensimmäinen purkaus oli asettunut hiljaiseksi, mutta väkeväksi tyytymättömyydeksi. Fields saastutti ja rappeutti rauhan ja kauneuden keidasta, ja kiukusta pihisevät pagfordilaiset olivat päättäneet amputoida alueen kyljestään. Mutta kunnanrajojen korjailuyritykset olivat tulleet ja menneet, ja paikallishallintouudistukset olivat kuohahtaneet seudun läpi saamatta aikaan muutoksia. Fields kuului edelleen Pagfordiin. Pikkukaupunkiin muuttaneille uusille asukkaille valkeni varsin pian, että Fieldsin inhoaminen oli pakollinen viisumi, jota ilman ei ollut pääsyä Pagfordin asioista päättävien piirien mielisuosioon.

Tuntuu kuin Rowling olisi tahallaan tunkenut jokaisen onnettoman kohtalon, minkä kuvitella saattaa, kansien väliin. Kirjassa ei ole mitään miellyttävää, eikä tietysti tarvitsekaan olla, mutta jonkin kiintopisteen romaani tarvitsisi. Nyt lukijalle tarjotaan sivukaupalla mässäilyä elämän varjopuolen kanssa. Kirjasta löytyy väkivaltaa, kiroilua, kavallusta, kuolemaa, insestiä, huumeidenkäyttöä, pettämistä, hyväksikäyttöä, koulukiusaamista ja raiskauksia. Kirjassa mässäillään kammottavalla arjella; miehet hakkaavat vaimojaan, alkoholisoituneet naiset ovat turhautuneita elämäänsä ja teinit kapinoivat ja harrastavat suojaamatonta seksiä.

Koska kirja on täynnä ilkeitä, inhottavia tai vain perin säälittäviä ihmisiä, heidän kohtaloistaan on vaikea välittää. Onnettomia pariskuntia on lukuisia ja välillä on vaikea muistaa kuka kukin on, ja millä tavalla hän oli onneton.

Oman lukukokemukseni pelasti onneksi kirjan päähenkilöksi nouseva Andrew. Välivaltaisesta perhehelvetistä kärsivä poika ja koulukiusattu, itseään viiltelevä Sukvinder ovat kirjan ainoat sympaattisest hahmot, joiden matka herättää tunteita. Rowlingin vahvuutena ovat jälleen nuoret ja heidän ajatusmaailmansa kuvaaminen.

Kirjaa on kuvattu mustaksi komediaksi, mutta minä löysin siitä hyvin vähän huumoria. Rowlingin tarinankerronta on edelleen taidokasta (joskin hieman jähmeää) ja juonikuviot kietoutuvat toisiinsa upeasti. Rowling ylittää itsensä kuvailevalla tekstiä, joka menee välillä jopa satiirisen huvittavaksi:

”Inho nousi Samanthan kurkkuun kuin oksennus. Hänen teki mieli tarttua tähän tukalaan, rihkamalla täytettyyn huoneeseen ja runnoa sitä, kunnes kuninkaalliset posliinit, kaasutakka ja Milesin kultakehyksiset valokuvat särkyisivät pirstaleiksi. Ja sitten, kun raihnainen, sotamaalattu Maureen olis jäänyt pirstaleiden alle vangiksi ja ruvennut rääkymään, Samanthan sinkoaisi koko roskan auringonlaskuun kuin taivaallinen kuulantyöntäjä. Samanthan mielikuvituksessaan murskaama olohuone ja sen sisään kuollut kääkkä lensivät halki avaruuden ja putosivat äärettömään valtamereen ja jättivät Samanthan yksin maailmankaikkeuden hiljaisuuteen.”

Yli 500-sivuisen kirjan tarinaa tahkotaan eteenpäin hitaasti ja keskellä lukukokemusta tulee jo tunne, että jotain voisi välillä tapahtuakin. Vasta loppupuolella juoni lähtee kiihtymään ja Paikka vapaana päättyykin yllättävän traagisesti.

Hyvän mielen lukuelämystä tai elämää suurempaa teosta etsivälle en kirjaa suosittelisi, mutta mikäli rakastaa Rowlingin kirjoitustyyliä ja tahtoo sukeltaa syvemmälle brittiläisen pikkukylän salaisuuksiin, tämä kirja on oikea valinta.

Teksti: Leena Salo

Kuva: Otava

P.s. Hah, onnistuinpa kirjoittamaan koko arvostelun ilman mainintaa Tylypahkasta tai Harry Potterista!