Dark Skies

Keskiluokkaisen perheen lokoisa yhteiselo järkkyy Scott Stewartin (Legion, 2009; Priest, 2011) ohjaamassa ja käsikirjoittamassa tieteiskauhistelussa.

Trillerin pääosassa on Barrettin perhe, jonka kodissa alkaa tapahtua kummia. Tavarat vaihtavat paikkaa selittämättömästi ja pesueen nuorin puhuu pehmoisia. Onko Sam-poika (Kadan Rockett) sekoamassa vai mistä oikein on kysymys?

Dark Skies (2013) on sen verran ufo juttu, että Mulderia ja Scullya tulee ikävä – tai pikemminkin Salaisten kansioiden käsikirjoittajia. Moista lausetta ei uskoisi hevillä sanovansa.

Puolitoistatuntisena elokuva on aivan liian pitkä ylläpitämään jännitystä tai ylipäätään katsojan mielenkiintoa tarinaan, jonka avain paljastetaan jo leffan alkusitaatissa. Nyt on sitten nähty omaa salaisuuttaan ylläpitämään pyrkivä leffa, joka spoilaa itse itsensä heti kättelyssä.

Dark Skiesin kaltaisia elokuvia mahtuu kolmetoista tusinaan jo siksi, että se rakentaa jännitteisyytensä jotakuinkin tyhjänpäiväiselle säikyttelylle. Pätevämmät hetket ovat silkkaa lainaa valovuosia paremmista elokuvista kuten esimerkiksi Poltergeistista (1982) ja Ruumiinryöstäjistä (Invasion of the Body Snatchers, 1956).

Keri Russell ja Josh Hamilton esittävät perheen vanhempia, eikä ensin mainittu ole lainkaan hullumpi roolissaan. Se on paljon sanottu näin pöllössä jutussa näyttelemisestä. Sääli, ettei Russellia ylipäätään nähdä useammin valkokankaalla.

Dark Skiesin suurin ongelma on sen laiska käsikirjoitus, joka versoo puolihuolimattomia sivujuonia sinne tänne. Se ei myöskään vaivaudu solmimaan edes tärkeimpiä langanpätkiään millään järkeen käyvällä tavalla yhteen. Dramaturgisessa heikkoudessaan elokuva muistuttaakin valitettavan paljon M.Night Shyamalanin kököimpiä fantasiahäröilyjä.

Dark Skies ärsyttää miedosti, mutta sen suurin synti on sittenkin tylsyys. Sitä on tämän genren edustajalle mahdoton antaa anteeksi.

Teksti: Outi Heiskanen